Haaste vuodelle 2015

Joulupäivänä Hollolassa lähimetsässä...

…ja Kintterönlammella.

Tuumimme tuossa, että tämä vuosi on ollut monelta kantilta kyllä erittäin onnistunut. Hampaankoloon jäi, että kovasti on pöpelikköpäivät vähentyneet edelliseen vuoteen verrattaen. Onhan meillä kaiken näköisiä selityksiäkin tähän, mutta niitä luettelemalla tilanne ei kyllä muutu.

Päätimme ottaa pöpelikön nyt ihan nyt sitten tehtäväksi tulevalle vuodelle. Haastamme itsemme sataan yöhön pihalla vuonna 2015. Ja sittenkun laskimme, että se tarkoittaa melkein jokaista viikonloppua pöpelikössä, lähdimme tarkentamaan hieman laskentatapaa. Sata yötä yhteensä molemmilla meillä. Eli jos olemme yhdessä yhden yön metsikössä, siitä saa kaksi yötä. Ja luonnollisesti jos toinen on yksinään jossakin hän kerryttää vain yhden osalta yhteistä pottia.

Sitten vielä "ulkona" määritelmä. Ensimmäiseksi on poisluettu parveke. Olemme joo outdoor-niksoissamme nukkuneet joitain öitä parvekkeella, kun ei ole pidemmälle päässyt. Niitä ei lasketa. Myöskään mahdollisia talojen terasseja ei lasketa, mutta jos on talon vierustalla, mutta ei terassilla, se lasketaan. Ja yöpyminen pitää tapahtua avotulimajoitteessa, teltassa, taivasalla tms. Eli siis esimerkkeinä: kiintolaavu ok, veneen kajuutta ei ok, mutta veneen kansi ok. Autiotuvasta kävimme keskustelua ja lopputuloksessa päädyttiin hyväksymään autiotuvat, mutta vain talviaikaan. Tähän mennessä autiotuvissa vietetyt yöt ovat laskettavissa melkein yhden käden sormilla, joten emme näe tätä tuloksia vääristäväksi yöpymismuodoksi.

Otamme tietenkin kaikki valtuudet sääntöjen muuttamiseen kesken vuoden ja jos oikein tiukoille menee, niin alamme laskemaan myös Ringon yöt pihalla saldoon ja laitamme reppanan tarvittaessa ulkoruokintaan ihan vaan yhteisen tavoitteemme saavuttamiseksi. Tulemme pitämään kirjaa öistä täällä, eli toivottavasti haaste lisäisi lisäksi blogiaktiivisuuttamme.

Eli ei uuden vuoden lupauksia, vaan julkinen haaste, jonka epäoonistumisesta seuraa tietenkin julkinen nöyryytys. (Tai sitten me vaan listataan niitä selityksiä ja muutetaan sääntöjä kunnes tavoite saavutettu).

Mitä haasteita teillä on tulevalle vuodelle? Haastamme haastamaan itsenne!

Mari ja Markus

Loppuun vielä kuvia vuoden 2014 menoista jotka eivät päätyneet blogiin saakka:

Bodom Trail, puolikas maastomaraton Markuksella aikaan 2:43 ja Marilla aikaan 2:50, messissä Mira.

Inkkarit ja Sanna-Kaisa kanootissa. Noin 24h risteily Itä-Helsingin saaristossa elokuussa.

TiTän kesäleirillä melottiin myös.

Markus tunturimaratoonilla Pyhällä, ensimmäinen täyspitkä maraton aikaan 6:02.

Pitkälti meni tämä syksy poluilla juoksujalkaa. Tässä mennään Helsinki Trail Running Clubin yhteislenkillä Sipoonkorvessa Lissun ja Annin kanssa.

Inkkareiden pikkujoulut

Ja tapahtui näinä päivinä, että inkkarit huomasivat, että edellisestä metsäreissusta alkoi olla aikaa ja he lähtivät kiireesti Nuuksioon, kohti Urjan nuotiopaikkaa, kun Markus oli ensin päässyt töistä lauantaina. Mukaan matkaan lähti Fjällrävenin Akka Endurance 3 -teltta sekä Markuksen superhipsteriuskottava Bergansin synttärilahjareppu.

Ja niinkuin arvata saattaa, kartta unohtui kotiin. Olimme toki käyneet Urjassa kerran aiemminkin, silloinkin hieman seikkaillen paikanpäälle, mutta ihan pelkällä ilmansuunnan muistamisella ei perille päässyt. Onneksi oli i-tuotetta mukana ja karttapaikka ohjeisti meitä oikeaan suuntaan. Matkalla Markus totesi, että ulkonäön vuoksi on tosissaan kärsittävä, sillä hipster-reppu ei aivan ollut verrattavissa tämän päivän anatomisiin pikkurinkkoihin. Mutta näyttihän se hyvältä selässä!

Perille saavuttuaamme jouduimme huomaamaan, että puuvaja huusi tyhjyttään. Sen sijaan halkoja oli levitetty ympäri nuotiopaikkaa kastumaan. Saimme kuin saimmekin riivittyä tulet aikaan ja puolivalmiit ruuat tulille. Liha oli valmiiksi marinoitu kotona ja kasvikset pilkottu, öljytty ja maustettu.

Ja sitten tuli teltan pysyttämisen aika ja Markus pystytti Fjällrävenin tunneliteltan, Akka Endurance 3, joka oli meillä lainassa retkellä. Akka Endurance on kohtuu hintainen ja hyvälaatuinen tunneli, jonka pystyttäminen sujui suht vaivatta. Kaaret ja kaarikujat ovat värikoodattuja, joten niiden kanssa on vaikea arpoa. Kaaren pingottaminen sen sijaa aiheutti vahvallekin miehelle harmia.

Akka Endurancen ehdoton etu on suuri apsidi sekä pienet hyvät yksityiskohdat, joista kerrottakoon esimerkiksi sisäteltan vetoketju joka sulkeutuu niin että vetoketjun vedin jää ylös eikä lattianrajaan, sekä että vetimet ovat fosforoitu ja loistaa pimeässä. Niin ja sininen väri, kaunis ja käytännöllinen. Miinuksia Akka Endurance sai roikkuvasta sisäteltasta sekä ahtauden tunnusta.

Uni maistui Akka Endurancessa, kunnes yöllä Mari ja Ringo heräsi rapinaan apsidissa. Ja kurkatessaan apsidin puolelle ruokailuvälinepussissa rapisteli hiiri. Innostus valtasi Ringon, mutta Mari sanoi sille: ”Anna olla, meni jo.” Ja kun hiiri oli mennyt, Mari kiitteli, että vetoketjun vedin oli yläreunassa, eikä Ringo saanut sitä nenällään väännettyä auki ja jatkoi uniaan.

Ja aamulla herättyään inkkarit sanoivat toisilleen: ”Nyt kotia kohti, että ehtii Markus käydä suihkussa ennen työvuoroa”.

Ja inkkarit palasivat onnellisina ja savunhajuisina kotiin valmiina joulun viettoon.

Oikein ihanaa joulua kaikille!

Mari ja Markus

Retkiruokatesti

Useammassa reissussa, kuten myös viimeisellä Lyngenin reissulla, ruoka on näytetelly suurta roolia retken suunnitelussa ja itse fiilistelyssä retkellä. Meillä on vakiintunut käytännöksi syödä lounaaksi lisää-vesi-pussisapuskaa ja illalla hifistellä sitten vähän parempien ruokien kanssa. Ja kylmällä kelillä retkeillessä hifistely on usein vielä vähän helpompaa, sillä pilaantumista ei tarvitse pelätä. Illalla on usein aikaa valmistella ruokaa ja mikään ei ole parempi palkkio päivälle kun herkullinen ruoka.

Lounaaseen sen sijaan ei jaksa tuhrata aikaa, eikä päivärepussa tee mieli kantaa rautapannua. Lyngeniin olimme varanneet kolme pussilounasta, kolmea eri merkkiä ja kolmea eri makua. Ja siitä se ajatus sitten syntyikin, pistää pussit järjestykseen.

Ensimmäinen lounas: Adventure Food.

Olosuhteet: Lyngen basecamp. Teltta lyöty pystyyn, koko yö vietetty autossa, kova nälkä ja aika kova väsymys.

Maut:  Pasta Bolognese, Gulassi ja Jauhelihapata

Arvio: Heti me sekaannuttiin siitä että paljon sitä vettä sinne pussiin piti laitta….onneksi mukana oli retkeilytarvikemyyjä, joka kertoi oikean vastauksen siinä vaiheessa kun vesi oli jo pussissa. Ruuan koostumus oli hyvä, maku oli hyvä, ei liian teollisen makuinen, tarpeeksi maukas, mutta sopivan mauton. Ei siis mitään yltiö pointseja erinomaisuudesta, muttei paljoa pahaakaan sanottavaa. Syvä pussi, jonne tavansporkki ei yltänyt.

Hinta: 6.90e

Toinen lounas: Real Turmat

Olosuhteet: n.800m meren pinnan yläpuolella, muutama tunti ylämäkeä takanapäin ja useampi vielä edessä. Hyvä fiilis, orastava nälkä.

Maut: Riisiä basilikassa, Chili Con Carne, Kanaa yrttikastikkeessa

Arvio: Real Turmat on noin yleensäottaen ollut se kaikkeista paras, mutta nyt ei ollut kyllä mikään sen kummosempi kokemus. Koostumus ainakin kanaruuan kohdalla oli melko kelvoton. Kanat lilluivat kuin jotkin krutonkipalat vedessä. Ja kyllä, seurasimme kyljen ohjeita, ne olivat selkeät. Syvä pussi, rystyset kastikeessa, kun pohja alkoi tulla vastaan. Nälkä lähti ja muiden makujen koostumus ok.

Hinta: 9,90e

Kolmas lounas: Blå Band

Olosuhteet: Räntäsateessa matkanvarrelle osuneen pöytäryhmän ääressä

Maut: Pasta Garbonara, Kermainen kanapasta, Pasta Bolognese

Arvio: Ja vaikka Blå band ei noin ole entinen suokkari ollutkaan niin nyt tämä oli ihan yliveto! Ruuan maku oli hyvä ja parhaimmat pointsit pakkauksesta. Ainoa pussi jonka pohjalle ylsi tavallisella sporkilla ja ainoa jossa oli merkattu vesimäärä pussin sisäpuolelle. Ehdoton voittaja!

Hinta: 8,95e
Overall: Lyhyessä reissussa on se hyvä puoli, ettei pussiruokaan ehdi kyllästyä. Jos eri valmistajien ruokia maistelee, varsinkin kaupunkioloissa eikä nälkäisenä, eroja kyllä saa lueteltua, mutta näkäisenä pöpelikössä eroja ei juuri huomaa. Paras mix on varmasti eri valmistajien ruokien ja makujen yhdisteleminen. Yllättävän paljon syömisnautintoon vaikuttaa se, kuinka helppoa ruuan valmistaminen on (eli veden lisääminen ;)) ja kuinka helposti ruuan saa pussista ulos. Tätä arvioidessa Blå Band veti ehdottomasti pisimmän tikun. Yritimme pistää maut järjestykseen, mutta yhdelläkään aterialla emme päässeet yksimielisyyteen, mikä mauista olisi ollut paras. Kaikkia kolmea merkkiä ja heidän kolmea eri makua voimme siis enemmän tai vähemmän suositella.

Ja muuten ruokalista sisälsi illalliseksi inkivääripossua nuudelilla, lohirisottoa, pannupizzaa ja aamupalaksi pekonia, munia ja itsetehtyä leipää. Oli muuten vähän parempaa kuin pussisapuska.

Ja koskaan ei voi olla niin painava ja täysi reppu, ettei tilaa löytyisi viinille!

Mari ja Markus

Lyngen 2014

Long time, no see. Long time no ABC…. Ei me ihan niin stadilaistuttu olla, mitä blogiaktiivisuus antaa ymmärtää, mutta kyllähän tuo kesä ja alkanut syksy on mennyt melkosen kiireisissä merkeissä, että vaikka olisi pöpelikköön ehtinyt niin tekstiä ei sitten muka ole ehtinyt, eli saanut aikaiseksi.

Nyt on kuitenkin jotakin ihan oikeasti kirjoittelun aihettakin, sillä lätkäsimme pienen loman poikasen Markuksen synttäreiden kunniaksi ja suhasimme Lyngeniin. Lyngen eli suomeksi Yykeä on Pohjois-Norjassa, lähellä Tromssaa sijaitseva niemimaa, joka on tunnettu Lyngenin alpeista, eli vuoristoisesta maisemastaan. Lyngen on erityisesti vapaalaskijoiden suosima alue, mutta matkailijoita saapuu lisäksi revontulien perässä kuin myös jääkiipeilemään ja muuten vain vuoria valloittamaan.

Me lähdimme Lyngeniin nollaamaan hektistä syksyä ja huiputtamaan jonkin Lyngenin sadoista hupuista. Mukaan reissuun lähti kaverimme Joel, jolla Lyngen tuntemusta löytyi jo toisen kymmenen reissun puolelta.

Pahinta ja kauheinta Pohjois-Norjassa on se, että sinne on niiiiiiin pitkä matka. Starttasimme tiistai iltana matkaan ja perillä olimme noin 14h myöhemmin. Kukaan ei ollu nukkunut kunnolla, vähän jokaisella jostain kolotti istuminen ja sitten edessä olikin parin kilometrin matka pelkkää ylämäkeä tulevaan base camppiimme Rottenvikvatnetin rantaan. Norjassa olikin kylmempi ja talvempi kuin olimme laskeskelleet. Vaatetta oli kyllä tarpeeksi, mutta samantien tajusimme, että kaasun kanssa ei paranisi hassailla, sillä juomavedetkin olisi lämmitettävä.

Ensimmäinen päivä meni alueeseen tutustuessa ja palellessa. Jopa Markus, joka ei koskaan missään valita kylmää, kirosi miten voikaan olla näin kylmä vaikka mittari näytti vain -1c. Kai oli väsymyksellä ja matkustamisella osansa asiaan. Uni tuli jo seitsemän jälkeen.

Torstaina keli oli upea. Aurinko pilkahteli ja tuulta ei ollut juuri lainkaan. Eikä tuntunut enään niin kylmältä tuo pikku pakkanenkaan. Lähdimme kokeilemaan kuinka ylös Store Kjostindeniä pääsisimme. Selvää oli, että huippu jäisi haaveeksi, mutta päätimme kiivetä koilisharjannetta niin pitkälle kuin päivää ja kanttia riittäisi.

Alempana Rottenvikbreen-jäätikön reunalla jänis ampaisi kolostaan ja lähti meitä karkuun. Se pyyhälsi ylös harjanteelle jatkaen matkaa harjanteen toiselle puolelle. Aikaa tuohon meni minuutti tai kaksi. Näytti niin kevyeltä, että se loi uskoa meihinkin…..ei…se oli osoitus siitä kumpi alueelle oikeasti kuuluu.

Nousimme harjannetta pitkin vajaaseen 1000 metriin. Aurinko tervehti meidät, nappasimme parit selfiet ja totesimme, että eiköhän tämä ollut tässä ja teimme uparit. Harjanteella liikkuminen köysistössä oli niin hidasta ja varmistaminen hankalaa tai jopa mahdotonta, että parempi näin. Muutama tunti alamäkeä ja ruuat tulille. Pelikortit olivat unohtuneet kotiin, joten ilta meni taskulampun ja kameran kanssa leikkien. Ei toki tylsää ajanvietettä tuokaan.

Perjantai aamuna heräsimme sateeseen. Teltan päälle oli kasaantunut lunta ja lisää tuli. Tai ei edes mitään heleää pakkaslunta vaan semmosta ihanaa räntää. Teltasta nouseminen ei oikein napannut, joten aamupala valmistui teltassa ja päivän viettäminen jatkui köysi- ja solmuharjoituksilla teltassa. Puoleen päivään mennessä, olimme saaneet tehtyä päätöksen ja lyötyä kamat kasaan ja lähdetty takaisin alas autolle.

Kurvasimme autolla Koppangeniin, joka on pieni kalastajakylä Lyngenin itärannikolla. Koppangenin jälkeen niemimaan ranta jatkuu pitkälti vuoren jyrkänteenä pohjoiseen asti. Kyläkin tuntuu ehkä hieman liioitellulta nimitykseltä paikalle, mutta kiva oli pyörähtää. Huikea jyrkänne teki olon pieneksi ja pongasimme pyöriäisiäkin.

Koppangenista matka jatkui Lyngseidettiin ja Magic Mountain Lodgelle. Joel oli ollut edellisellä kaudella lodgella töissä, joten kun keli näytti huonolta, hän laittoi tekstaria työkavereilleen ja varoitteli ja varmisteli tulostamme. Lodgella oli hyvin tilaa meille. Tähän aikaan vuodesta pääasiallisesti matkailijat tulevat bongaamaan revontulia. Keli oli pilvinen, joten revontulien metsästäjät joutuivat varmasti pettymään, mutta me olimme tyytyväisiä, sillä pääsimme viimein heittämään Yazzia, josta olimme jo reissun aikana useampaan otteeseen puhuneet.

Kotimatka alkoikin seuraavana aamuna jo kuuden aikaan ja seuraavat noin 17 h kului lukuisien stoppien, musavisojen ja nauramisen parissa. Että jos on pahinta tuo matka, niin onneksi hyvällä porukalla sekin voi olla ihan hauskaa.  Ja siinä ajassa ehti hyvin suunnitella jo seuraaavan reissun speksejä, joten ei hukkaan heitettyä aikaa tuokaan!

Uudenmaan Inkkarit

Noin on siis meille päässyt käymään, että base camppimme on siirtynyt jo jokunen kuukausi takaperin noin 100 km etelämmäksi ja kehä III sisäpuolelle. Tästä on seurannut, että melkein kaikki paikat ovat vieraita ja kaiken näköistä "hyvää metsäpätkää" saa hakea.

Luonto tuntuu tosin tulleen lähemmäksi. Nuuksioon on vajaan puolen tunnin ajomatka ja se on ihan huikeaa. Nuuksio on osoittautunut huomattavasti monipuolisemmaksi ja upeammaksi paikaksi, kuin ennakkoluuloisesti ajattelimme. Noh, kaikilta kiireiltämme emme toki ole päässeet öitä Nuuksiossa viettämäään. Onneksi sinne viitsii poiketa ihan illaksikin vain.

Markuksella on ensi viikolla edessä Pyhän tunturimaraton, joten treenipoluille on ollut jonkun verran kysyntää. Suosituimmaksi lenkin lähtöpaikaksi on tullut Pirttimäen ulkoilumaja. Siellä on vielä riittänyt polkuja (ja kuntopolkuja) kipitettäväksi.

Marilla on puolestaan ollut kova polte maastopyöräilemään. Pyörälenkit ovat usein jääneet juoksun jalkoihin tai sen kerran kun olemme lähteneet pyöräilemään, olemme päätyneet niin keskelle metsää, että lenkki on ollut enemmän pyöränkantolenkki.

Tänään otimme ja lähdimme metsästämään maastopyörä pätkää ja jopa ihan hyvällä menestyksellä. Markus oli tehnyt aluella jo aiemmin tiedusteluretken, joten ihan ummikkona ei tarvinnut painella. Metsään polkasimme Rajatorpantieltä ja kyseinen metsikkö taitaa olla Linnaista tai Leppävaaran puistoa (tai jotain siellä suunnalla ainakin). Emme selvästikään olleet löytäneet mitään uutta, sillä jäljet osoittivat, että jokunen muukin oli samoja polkuja ajelleet. Ei suotta ole ajelleet. Kivaa pätkää, paikoin pääsi kovaa ja paikoin sai/joutui kikkailemaan. Mari noin maastopyöränoviisina sai paikoin puristaa tankoa ihan rystyset valkosina, kun reitti tuntui melko tekniseltä. Löysimme lisäksi mitä ihastuttavimman nokkosniityn, josta saikin poltetta koko loppulenkiksi.

Kivoille huudeille olemme siis kaikenkaikkeaan base camppimme lyönyt pystyyn. Me on viihdytty täällä ja todettu, että kyllä sitä metsää riittää ihan tänne etelään saakka. Nyt siis kuitenkin hakusessa ainakin hyvät maastopyöräilyreitit, uusi vakkari laavu. Laittakaa kommetteja minne mennä ja mitä tehdä, ja seuraksikin saa tarjoutua lähtemään.

Mari ja Markus

Kaatiala

Pääsimme viime viikonloppuna pitkän tauon jälkeen taas pinnan alle. Sukelluksesta(kin) tuli yhteinen harrastuksemme kun Markus yllytti Marin kurssille ja kamojen hankintaan. Into pinkeänä pinnan alle ja yhteistä sukelluselämää suunnittelemaan. Hieno Egyptin reissu ja sen jälkeen seuraavaa reissua odotellen. Ja ajatus on ollut, että ei vain reissuja odotella, vaan on meillä tässä maassa järviä mitä koluta odotellessa. Kerrat vaan on tupanneet jäädä valitettavan vähäiseksi. Viime sukelluksesta ennen Kaatialaa oli vierähtänyt aika tarkalleen vuosi.

Kaatialan reissun järjesti lahtelainen sukelluskeskus EW Dive. Mari on käynyt kaikki ja Markus osan kursseistaan EW Diven järjestämänä. Lahden myymälässä on tehty paljon varustehankintoja ja reissutkin on hoitunut heidän kautta. Kaatialan reissun EW Dive on järjestänyt jo useita vuosia ja useita kertoja mekin olemme melkein lähteneet mukaan, mutta nyt vasta koitti se ensimmäinen kerta.

Kaatialan avolouhos sijaitsee Kuortaneella Etelä-Pohjanmaalla. Se on toiminut 60-luvun lopulle asti korukivilouhoksena, jonka jälkeen louhos on täyttynyt vedellä. Paikka on nykyisin suosittu sukelluskohde. Näkyvyys on useimmiten hyvä, kohde on paikoin syvä ja siellä on luolia. Sukeltajat ovat pitäneet paikkaa myös hyväsä kunnossa ja paikalta löytyy sukelluskello, pohjassa on merkitty reittejä narulla, veteen pääse portaitapitkin ja räpylätkin saa puettua vedessä omalla tasanteella. Ja vaikkei luoliin menisi, niin pohjassa riittää ihmeteltävää mm. auton romua tutkien. Melkoinen sukellushuvipuisto.

Teimme viikonlopun aikana kolme sukellusta. Lauantaina puljasimme ensin testikierroksen matalammassa etelä päässä, muutaman tunnin kärvensimme nahkaa, nautimme auringosta, odotimme pulloihin lisää ilmaa ja sitten teimme toisen sukelluksen syvässä päässä sukelluskellolta turistiluolalle ja pikku hiljaa takaisin pintaan. Kumpikaan meistä ei ollut koskaan ennen sukeltanut Suomessa noin syvälle (29m). Olihan tuo jännittävää ja kylmää touhua. Päätimme myös tehdä suunnilleen saman kierroksen vielä sunnuntai aamuna ennen kotiin lähtöä, josko silloin jo voisi keskittyä enemmän siihen mitä näkee, eikä vain miltä tuntuu.

Sunnuntain sukelluksella Markus nappasi kuvauskamat mukaan ja sai taltioitua hieman Kaatialan vedenalaista maailmaa. Alla Youtube versio, jonka sai tänne upotettua, parempi laatuinen versio löytyy Vimeosta tästä.

Ja taas olisi nämä inkkarit (ja Sampsa) sukellusintoa täynnä! Seuraavaan kertaan on varmasti alle vuosi.

Mari ja Markus

London trekking

Lontoo ei ehkä noin ole mikään varsinainen retkeilylomakohde, mutta noin mekin välillä kaipaamme jotain hieman urbaaninpaakin puuhaa. Otimme pikaisen (no nyt jo kk takaperin) lemmenloman Lontooseen ja kiertelimme kaupungin turistinähtävyyksien lisäksi myös tutustumassa paikalliseen outdoor-varustetarjontaan.

Britannia ei ehkä ole mikään retkeilyn mekka, mutta paljon heilläkin on tarjottavaa. Skotlannin ylämailla on vuoria ja ankarampia oloja ja ihan ei tarvitse edes metsään mennä, että gore-takille on käyttöä. Suomessakin tuttuja brittimerkkejä voi luetella ainakin Berghausin, Bridgedale, Rab, Karrimor, Trekmates, Dare 2B, NikWax Outwell sekä Easy Camp.

Kuten meilläkin, myös Briteissä, retkeilytarvikkeiden myynti on jakautunut pääasiallisesti muutaman ison ketjun kesken. Lontoossa retkeilytarvikekauppaiskumme sijoittu pitkälti Covent Gardenin tarjontaan. Ja sitähän riitti, retkeilykauppoja ja brändimyymälöitä samalla mitalla kuin HenkkaMaukkoja shoppailukadulla.

Yksi suurista on Cotswold. Heidän puhelinluettelon paksuinen kuvasto kertoo heidän viettävän 40-vuotis synttäreitään. Cotswoldin myymälöitä löytyy useita Lontoosta ja sen ulkopuolelta. Valikoima on hyvin kattava. Toinen suuri ja hyvin samantyyppinen ketju on Ellis Brigham Mountain Sports. Aavistuksen kapoisampi luettelo, myymälöitä (ainakin Lontoossa) harvemmassa kuin Cotswoldeja, mutta valikoima erittäin kattava. Covent Gardenin myymässä oli myös erikoisuutena jääputous. Kuin iso jääkaappi, missä rahaa vastaan oli mahdollista kokeilla jääkiipeilyä. Vieraillessamme myymälässä henkilökunta opiskeli juuri Suunto Ambitin ominaisuuksia Suunnon edustajan johdolla. Hienoa! Myös suomalaismerkit edustettuna.

Kolmas ketju johon vähän väliä törmäsi, oli Mountain Warehouse. He myivät omia tuotteitaan ja hintataso oli myös muita ketjuja edullisempi. Noin hinnan perässä ei Lontooseen kuitenkaan kannata retkeilykamoja lähteä hamstraamaan. Jos halpaa hintaa etsii, kannattaa Briteistä mielummin tilata verkkokaupasta suoraan Suomeen, esimerkiksi Wiggleltä.

Myöskään minkään päätähuimaavaan valikoiman takia ei Lontooseen saakka kannata lähteä. Brittimerkikien lisäksi hyllyillä oli pitkälti Suomenkin kaupoista löytyviä merkkejä; North Face, Millet, Arc'teryx ja jopa ruotsalaiset Fjällräven sekä Haglöfs. Toki heillä oli myös paljon eroavaisuuksia meidän Partioaittoihin verrattuna. Yhtenä huomiona keskustelimme siitä, kuinka Suomessa myydään todella jäykkiä ja raskaita vaelluskenkiä. Meidän perusvaelluspopojen yli voisi ajaa vaikka autolla yli ilman vaurioita, sillä kyllä kivirantit suojaa ja jäykkäpohja tukee. Näitä ei löytynyt Lontoolaisten kauppojen hyllyiltä, eipä niille toki olisi ehkä heillä käyttökään siellä. Näiden sijaan hyllyt notkuivat kevyemmistä vaelluskengistä ja kalvollisista polkujuoksukengistä. Tai sitten mentiin suoraan lajituotteisiin, hyllyiltä löytyi alppi/vuoristokenkiä ja kiipeilykenkiä.

Monessa muussakin vähän kevyempi riitti. Ei näkynyt Hillebergin pomminkestäviä telttoja kuin pari hassua, sillä suotta sitä varautua ydintalveen kun vedenkestävä suojakin riittää. Suosittu telttamerkki oli meille tuntematon Vango. Ylipäätänsä brittien tapa retkeillä on, ainakin ulkoilumyymälöiden perusteella, huomattavasti camping-henkisempää. Retkeilykauppaan ei tarvitse mennä savunhajuisena kuusen alta, vaan ihan vaikka perhe, joka haluaa viettää viikonlopun melkein luonnossa löytää sopivat tuotteet näistä myymälöistä.

Meille näissä puljussa oli riittävästi outdooria tälle lomalle ja campingitkin hoidettiin varustautuneena vain mansikoilla ja siiderillä Thamesin rannalla.

Mari ja Markus