keskiviikko 17. elokuuta 2016

Etelän lomalla parhaan ystävän kanssa

...eli vaeltamassa Eestinmaalla koiran kanssa.

Matkamme alkoi lauantai aamuna heinäkuun lopussa. Markus jäi nukkumaan ja me hyppäsimme Ringon kanssa junaan. Lautalla Suomenlahden yli ja kymmeneen mennessä olimmekin jo Tallinnassa. Kävelimme Tiina Tometin pakeille matolääkkeitä varten. Aikaa varaamatta ja oliko kuudella eurolla Ringo sai lääkityksen kuntoon ja leiman passiin.
Ringo-Bane. Linda Linella pääsi koiran kanssa vaivattomasti Suomenlahden yli, mutta koppa vaadittiin naamariin.
Lounasta Ärrältä ja junalla Aegviiduun. Pelipaikoilla yhden aikaan. Reitti löytyi nopeasti ja iloinen seuerueemme lähti matkaan. Reitti alkoi metsätiellä. Innoissani odottelin, koska polku alkaa. Tie jatkui ja muuttui hiekkatieksi ja sitten taas metsätieksi, mutta polku ei vaan alkanut. Vastaan tuli pyöräilijöitä, autoja ja ohi painoi moottoripyöriä.....mitä sviidua! Missä on mun metsäpolut?!?
Reitillä oli helppo pysyä vähän kehnommallakin kartalla. Karttani oli suoraan RMK:n nettisivuilta tulostettu.
Suoraa tietä kameralinssin kantamattomiin.
Sitten se loppui. Se tie. Tilalle tuli suo ja pitkospuut. Voi sitä onnea ja iloa. Räpsin valokuvia kuin mistäkin luonnon ihmeestä. Reitti alkoi vaihdella metsäteiden ja polkujen välillä. Mieli kirkastui. Polulta luikerteli myös kyy altamme pois, muistuttaen, että kyypakkaus on jäänyt kotiin. Se olikin toinen näkemäni kyy tänä kesänä ja ikinä. Ringo käveli ohi.
Tien loppu ja pitkospuiden alku.
Jussin leirintäalue
Yöpymispaikalla, Jussin leirintäalueella ei ollut vielä ketään kun saavuimme. Ukkonen jyrisi ja juuri kun sain teltan pystyyn alkoi satamaan. Olimme molemmat melko väsyneitä päivän taivallukseen. Soitin Markukselle ja huomasin, että puhelimesta alkoi akkukin loppua. Laitoin puhelimen kiinni varavirtaan ja mitään ei tapahtunut. Voi perkuti! Suuri yllätys tämä ei ollut, sillä puhelin oli temppuillut latauspiuhojen kanssa, mutta pieni paniikki meinasi tulla. Puhelin oli laitettava kiinni ja akkua säästettävä siten, että jos oikea hätä tulee. Jussiin valui useampi porukka. Me viihdyimme omassa teltassa ja nukahdimme jo ennen yhdeksää.
Kaikkensa antanu karvapallo.
Sunnuntaina ukkosen jyrinä saatteli meidät matkaan. Aurinko paistoi ja ilma oli painostava, mutta vettä ei tullut. Koko reitin hienoin paikka tuli puolen päivän jälkeen vastaan, nimittäin Virusuo. Nousimme näköalatorniin katselemaan maisemia. Aurinko paistoi. Ihana fiilis.
Kaverikuva ensimmäisellä näköalatornilla.
Virusuon näköalatornilla kaverikuva onnistui jo paremmin.
Kolmelta tavoitimme Kalmeojan laavun ja samalla alkoi kaatosade. Jaoimme sateensuojan virolaismiehen kanssa, joka oli samalla reitillä pyörällä. Hänen matka kulki Oandusta, eli minun määränpäästäni, koko Matkateen halki Iklaan asti (375km). Yhdellä kertaa hän ei kuitenkaan koko reittiä ahnehtinut, vaan matka oli tarkoitus taittaa viikonloppu kerrallaan. Junalla aina perjantaina sinne, mihin edelliskerralla oli jäänyt. Oli kiva turista jonkun muun kuin koiran kanssa piiiitkästä aikaa.

Ensimmäiseltä sateelta vältyttiin, mutta yöpymispaikalle Nõmmeveskiin saavuttuamme olimme läpimärkiä. Lopen uupuneena soitin Markukselle ja tihrustin itkua. Olin niin väsynyt päivän yli 30 km rupeamasta ja jalkoja särki. Kun kuulin Markuksen äänen, puheesta ei meinannut tullut mitään. Markus totesi, että "kuulostaa siltä, että sulla on tosi kivaa siellä."
Moon niin loppu.
Nõmmeveskin leirintäalue oli kaunis yöpymispaikka joen varressa. Ruokaa kupoliin, pulahdus jokeen ja siitä telttaan, makuupussiin ja kirjan pariin. Ei enää surettanut.

Maanantaina reitti kulki metsäteiden ja polkujen lisäksi asutuksen läpi ja Viron maaseudulla. Ringo innostui kun näki tv:stä tuttuja lehmiä. Muutama kilometri ennen Võsun leirintäaluetta kohtasimme parinkymmenen hengen nuorten porukan, jonka seurassa kuljimme Võsuun asti. Jalkakivut ja rinkan paino unohtui heti kun sai juttuseuraa. Nuoret olivat kesäleirillä ja tänään heillä oli ohjelmassa päiväretki Võsuun. Võsussa söin lounaan vielä nuorten kanssa ja jatkoin matkaa Ringon kanssa kaksin. Edessä oli enää viimeinen 9 km rutistus Oanduun. Kuuden korvilla olimme perillä ja 75 km urakkamme oli takana. Olin ennen kaikkea helpottunut.

Tiistaina tutustuin vielä Oandun luontokeskukseen ja kävelimme pari kilometriä Altjan kylään, josta päivän ainoa bussivuoro lähtisi yhden aikaan. Olimme jo hyvissä ajoin Altjassa, joten ajan kuluksi kiersimme vielä Altjasta löytyvän luontopolun, joka kulki merenrantaan. Altjassa ei ollut edes kioskia, joten olin hyvin yllättynyt, kun luontopolun varrelta löytyi tönö, jossa vanha rouva myi käsitöitään. Hieman riskillä käytin vähäisiä käteisvarojani pannunaluseen, toivoen että loput riittäisi vielä bussilippuun.
Loppu hyvin kaikki hyvin. Pääsimme takaisin Tallinnaan, Suomeen ja Markuksen tykö. Ei ole yksin vaeltaminen minun juttu, mutta ei se nyt kauheaakaan ollut. Siitä vaan puuttuu jotain, kun sitä ei ole jakamassa kenenkään kanssa. Matkateetä en voi suositella vaelluskohteeksi jalkaisin kuljettavaksi, mutta pyörällä reitti voisi olla hyvinkin mukava. Kävellen reitti on vaan liian yksitoikkoinen ja välimatkat laavujen ja muiden pysähdyspaikkojen välillä liian pitkiä. Oli kivaa ja välillä vähemmmän kivaa, mutta tulihan tehtyä.

-Mari